Ulkoiset kriisin merkit

Ulkoiset kriisin merkit

Uudistuksia Turkissa ei ole toteutettu ilman ulkoisia esteitä. Ensinnäkin sota puhkesi Venäjän ja Itävallan kanssa, mainittu yllä. Ottomaanit eivät tosin kärsineet tappioita, mutta sodankäynti ja siihen liittyvät kulut ovat heikentäneet huomattavasti valtion rakenteita. Puolestaan ​​sisään 1804 r. Serbian kansannousu vapautti tämän maan Turkin hallinnosta vuosiksi 1806 – 12. Tarkalleen 15 vuotta Venäjän kanssa tehdyn aselepon jälkeen (kanssa 1792 r.) uusi sota on syttynyt. Venäjä halusi ottaa haltuunsa Transkaukasian, ja lisäksi se tuki Serbian vapautusliikkeitä. Sota kesti vuoteen 1812 r. Alkuvaiheessa Turkki kärsi tappioita, mutta viime kädessä Bukarestissa solmittu rauha puhui Venäjän vetäytymisestä Moldovasta ja Valakiasta (jotka takavarikoitiin vihamielisyyksien aikana), ja muut hänen joukkonsa Bessarabiassa. Venäjä piti myös voittonsa Transkaukasuksella. Mutta pahin oli vielä edessä. Kun Egypti itsenäistyi vuonna 1805 r. Syyria on myös alkanut pyrkiä eroon Turkista. W 1820 r. siellä puhkesi kansannousu, toistaiseksi epäonnistunut. mutta sitä varten 10 vuosia myöhemmin Kreikka saavutti eurooppalaisen voiman tukemana täydellisen itsenäisyyden. Samalla serbit voittivat itselleen osittain itsenäisen itsehallinnon, ja venäläiset, hyödyntämällä Kreikan mellakoita ja Turkin osallistumista tällä alalla, pakotti hänet allekirjoittamaan Akermanin sopimuksen (1826), joka antoi Venäjälle suvereniteetin Tonavan ruhtinaskunnista ja erityisistä kauppaoikeuksista Ottomaanien valtion alueella.

W 1832 r. Muhammad Alin armeija tuli Anatoliaan, Egyptin hallitsijat, ja Konyan taistelussa he murskasivat Turkin armeijan. Tehty aselepo myönsi Muhammedin Syyrialle, ja hänen täytyi vetää joukkonsa Turkista. Venäjä ja Itävalta olivat rauhan takaajia. W 1839 r. Ottomaanit halusivat Syyrian takaisin, mutta heidät lyötiin ja heidän täytyi luopua rohkeasta, tuolloin Turkin valtiolle, suunnitelma. Eurooppalaisten voimien sotilaallisen väliintulon seurauksena Muhammad Ali joutui vetäytymään Syyriasta ja Palestiinasta ja 1840 r. nämä alueet palasivat ottomaanien valtakunnalle. Noina vuosina Ranskan liittämä Algeria lähti Turkista.

Tärkein sotilaallinen konflikti 1800-luvun Turkista oli Krimin sota (1853 – 56). Venäjällä oli monia tekosyitä sodan julistamiseen, yksi niistä oli sulttaanin vaatimus tunnustaa tsaarin suojelu Palestiinan pyhissä paikoissa. Abdulmecid hylkäsi nämä vaatimukset, Englannin ja Ranskan tukemana, on huolissaan Venäjän pääoman vaikutuksesta Balkanilla ja Lähi-idässä. Jopa Itävalta, Venäjän liittolainen toistaiseksi, hän ei halunnut laajentaa vaikutusvaltaansa tässä osassa maailmaa. Sota alkoi tsaarin joukkojen saapuessa Moldavian ja Valakian alueelle, mutta pian tärkeimmät taistelut käytiin Krimillä (Ranskan ja Englannin armeijoiden yhteistyössä) ja idässä, Karsin läheisyydessä. Venäjä voitettiin ja kolmen vuoden sota päättyi sopimuksen allekirjoittamiseen Pariisissa, joka toi Ottomaanien valtakunnalle alueellisia etuja antamalla sille protektoraatin Bessarabiaan, mutta Tonavan ruhtinaskunnat ja Serbia saivat laajan autonomian. Mustasta merestä tuli demilitarisoitu alue, sekä molemmat salmat: Bosporin ja Dardanellien (alkaen 1841 r. hallinnoivat kansainväliset edustajat).

Turkin vaarallisemmat ajat ovat tulleet vuosien lopulla 70. XIX vuosisata. Venäjä, tyytymätön Pariisin rauhaan, tarkkailemalla länsimaiden vaikutusta Turkkiin epäluottamuksella, ja haluaa myös heikentää hallintotapaansa Balkanilla, lausuttiin sisään 1877 r. sota. Siksi se tuki Bosnia ja Hertsegovinaa sekä Serbia ja Montenegroa, jotka ovat taistelleet ottomaanien kanssa vuoden ajan., eli slaavilaiset kansat. Jopa Englannin ja Ranskan täytyi olla hiljaa, koska Turkki on kohdellut verisesti Venäjän kaukaisia ​​sukulaisia. Turkki jäi yksin, siksi alle vuoden sotilaallisen toiminnan jälkeen se hävisi ja joutui allekirjoittamaan San Stefanossa (Marmaranmeren rannalla, tänään Yesilkoy) aselepo. Sen alle luotiin uusi valtio – Bulgaria, a Serbia, Montenegro ja Romania saavuttivat itsenäisyyden. Turkki menetti melkein koko Balkanin alueen. Lisäksi venäläiset miehittivät Itä-Anatolian Karsin kanssa. Nämä päätökset vahvistettiin samana vuonna Berliinin kongressissa, paitsi että Turkilla oli rajoitettu suvereniteetti Bulgarian suhteen, ja Bosnia ja Hertsegovinan oli määrä olla Itävallan ja Unkarin miehittämä. Vain Traakia jäi Eurooppaan ottomaanien valtiolle, Makedonia ja Albania, joista kaksi viimeksi mainittua rajoitetulla itsehallinnolla. Ranska, hyödyntämällä yleistä hämmennystä, otti sisään 1881 r. Turkki Tunisia.

Vaikka keskusteltu ajanjakso ei ollut kovin traaginen seurauksissa Ottomaanien valtiolle (San Marinon sopimusta ja Berliinin kongressia lukuun ottamatta), heikkouden merkit ilmenivät epäsuorasti – puuttumalla selkeästi eurooppalaisten valtakiistoihin. Ilman heidän puuttumistaan ​​Turkista olisi erotettu alueet vielä enemmän, ja sitten ehkä modernit muutokset olisivat alkaneet paljon aikaisemmin. Se ei kuitenkaan ollut sopiva Euroopan maille, koska heidän pääomansa kasvava osuus imevässä imperiumissa määräsi tämän alueen politiikan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *